Vihdoinkin nettiyhteys. Valitan, etta ette ole voineet saada tietoja alkupaivistani. Heidan WIFI:nsa ei toimi viela puhelimessani, joten blogin paivitys ja whatsapp eivat onnistu viela. Nyt on eka vapaa paivani ja uskaltauduin kysya heidan tietokonetta kayttooni. Huomaatte varmaan eraan kirjaimen puuttumisen heidan italialaisesta tietokoneestaan, jota tarvitsisin...
Aloitan alusta.
Lentokentalla lahtopaivana en voinut syoda mitaan, jannitti niin paljon. Ostin vain vetta lentokentalta. Ja suomalaista suklaata lapsille, Fazeria tietenkin. Porttini oli 27 ja istumapaikkani 27A. Kun on kyse minusta, aina sattuu jotain koomista. Jos olisin herkempi enka voisi nauraa elamalle, pysyisin varmaan kotona. Mutta jo portilla ihmettelin miksi japanilaisia on menossa hyvin paljon Milanoon Helsingista. Kun paasin istumapaikalleni,kone vain tayttyi japanilaisista. Odotin pelolla ja hiki otsalla kapteenin puhetta ja varmistusta siita etta lennamme Milanoon. Pelkasin menneeni Tokion koneeseen. Sellaista voisi sattua juuri minulle. Soittaisin isantaperheelleni olevani matkalla Japaniin, tulen niin pian takaisin kuin mahdollista. Onneksi tata ei tapahtunut. Vieressani istui penkkirivilla mummo ja hanen lapsenlapsensa. Sain tottua lapsiin jo koneessa.
Aurinkoisessa Milanossa oli vastassa 27 asteen kuumuus, kahvin tuoksu, tyylikkaat italialaisherrat ja isantaperheeni isa. Aiti ja lapset olivat jaaneet kotiin, koska he olivat lentaneet samana paivana lomalta kotia. Isa oli alusta alkaen hyvin mukava ja tulimme hyvin juttuu.Ei yhtaan kiusallista, puhuimme koko tunnin ajomatkan. Pidin keskustelua ylla kyselemalla kaikkea mahdollista ja tietenkin halusin antaa mahdollisimman avoimen ja rennon kuvan itsestani vaikka olin jannityksesta sekaisin. Se toimi hyvin, kaksi paivaa on mennyt ja tulen varmasti koko perheesta parhaiten juttuun perheen isan kanssa. Olemme jutelleet kaikesta mahdollisesta: Suomen ja Italian eroista, politiikasta, mafiasta, urheilusta, hanen tyostaan,minun elamastani,historiasta ja hyvin paljon Suomen saasta.
Saavuimme kotia ja lapset ja aiti ottivat lampimasti vastaan. Leikimme poikien kanssa legoilla vahan aikaa, sitten illallinen (mozarella-pastaa) ja nukkumaan. Olin kuoleman vasyny.
Ensimmaisena tyopaivana eli viime perjantaina vanhemmat lahtivat toihin aikaisin aamulla ja jain lasten kanssa.Koko paivan satoi, joten legoilla leikkiminen jatkui. Lounaaksi kokkasin tomaattikastikkeen ja pastaa. Isa tuli syomaan lounasta toista. Neljan aikaa aiti tuli toista ja haki pojat heidan rullaluistelu harjoituksiinsa. Lahdin mukaan katsomaan. Ai niin pojat ovat siis 10-, 8- ja 6-vuotiaita.
Illasta toisena paivana tuli hauskempi ja kivempi kuin olisin ikina uskonut kuvitella. Perheen isa mainitsi vain ohimennen, etta heidan eli vanhempien englannin kielen opettaja (jossain aikuisopistossa varmaankin) on nuori ja tapaa ystaviensa kanssa joskus heidan au pairejaan.Sanoin etta olisin kiinnostunut tapaamaan.
Taalla olen ottanut taktiikan sanoa kaikkeen kylla. Kaikki mita elama heittaa eteesi on kohdattava ja silla on joku tarkoitus. Kun leikimme legoilla poikien kanssa, sain tekstiviestin tuntemattomasta numerosta. Se oli se englannin opettaja ja halusi tietaa haluisinko lahtea tanaan ulos pitamaan hauskaa. Ja siis hanen nimensa on Alberto ja hanen paras ystavansa Greta. He tulisivat hakemaan puoli kymmenen minut talon portilta autolla. Kylla, kylla lahden. Kerroin vanhemmille ja he olivat iloisia etta haluan tavata Alberton ja Gretan. Siispa syotyani pikaillallisen perheen kanssa, nappasin laukkuni ja lahdin Italian yohon tuntemattomien italilaisten kanssa. Ja onneksi lahdin. Menimme hienostuneeseen baarin,mika oli upeasti sisustettu ja joimme teeta. Kylla, se oli baari, joka oli erikoistunut teehen.Ensimmaista kertaa absolutisti ei tuntenut oloaan epamukavasti. Tama oli taas niita kohtalon johdatuksia, joihin pitaa tarttua. Ei voi tietaa mita tapahtuu. Heidan kaksi ystavaansa, poika ja tytto, liittyivat viela seuraan. Ei kielimuureja, puhuimme englannilla valomerkkiin asti. En olisi uskonut, etta talla matkalla saan ystavia tai joskus elamassani olen pienessa italilaisessa kaupungissa Alppien laheysyydessa ja istun yon pimeyteen asti baarissa nauraen silmat irti juoden teeta. Kun valomerkki tapahtui ja meidan piti lahtea, hyppasimme autoon ja ajoimme syomaan. Pieni grilli keskustassa, josta sain lampimia voileipia. Sanoin kokeilevani mita tahansa ja he valitsivat minulle tyypillisen lihataytteisen oljyisen leivan. Ihanaa.
Grilliruokaa parkkipaikkalla.
Sen jalkeen he ajoivat minut kotia ja sovimme tapaavamme parin paivan paasta. Kello oli lahelle yksi yolla, kun tulin kotia. Tormasin perheen isaan, kun avasin oven. Han ihmetteli miksi tulin niin aikaisin. Italilaiset. Yoelajien kansa. Han kertoi, etta han ja vanhin poika menevat huomenna vaeltamaan Alpeille ja haluaisivat minut mukaan. Kylla.
Olen korkean paikan kammoinen, mutta tama on sekkailu. Siis lahdin.
Heratys eilen 6.15, valmistautuminen ja starttasimme pihasta autolla klo 7. Puolentoista tunnin ajomatka kylaan, joka oli aivan Sveitsin rajalla. Siella tapasimme isan kaksi tuttua opasta ja lahdimme vaeltamaan Cognen kylasta. Minulla oli violetti urheilutoppi, mustat juoksuhousut, vaellusreppu heilta ja samoin kengat. Isa sanoi minulle vaeltavamme 4 tuntia yhteensa ja koko ajan ylospain. Onneksi minulla oli vaelluskokemusta. Maisemat matkalta ylos, vuoren huipulla ja eri reitilla alas olivat majesteettisia. En edes aloita kuvailemaan Alppeja. Googlettakaa.
Matka oli kuitenkin pitempi. Paljon. Meilta meni noin 4-5 tuntia paasta ylos. Matka oli paljon pidempi,kuin oppaat olivat antaneet ymmartaa. Lapi metsapolkujen, koskien, koko ajan jyrkkien rinteiden etukumarassa asennossa ja viimeisen tunnin aikana lapi lumen. Huipulle lahestyessa ohitimme pienia jarvia, jotka olivat muodustuneet sulaneesta lumesta. Lapi lumen kahlasimme aikamme (kesavaateissa tietysti) ja aurinko porotti koko paivan.Elamani raskaimpia ja parhaimpia kokemuksia.Valilla olin hiesta marka ja ihoa poltti aurinko, lihakset olivat kipeita alusta alken ja tiesin etta viela oli useita tunteja jaljella. Kun lumi alkoi, ilma ei ollut kuitenkaan kylma, joten vain jalat olivat viimeisen 2 tunnin ajan kosteita ja kylmia kylmista kallioista,jaasta, jaakylmasta vedesta ja tietysti lumesta.
Kun olimme huipulla, no...ehka mietelause sopii tahan.
"Elamaa ei mitata hengenvedoissa, vaan niissa hetkissa, kun henki salpautuu."
Valokuvia on noin 200, laitan niita tanne myohemmin. Istuskelimme ja soimme huipulla noin tunnin. Olimme noin 4 kilometrin korkeudessa. Sitten alkoi pahin osuus. Laskeutuminen. Ja tassa tulee taas se komedia, joka loytaa aina tiensa elamaani. Oppailla oli vain 70-luvulla tehty kartta. Reitti,jota pitkin meidan piti laskeutua, ei ollut enaa olemassa.
Nama ammatilaiset sanoivat, etta menemme sitten vain vuoren rinnetta alsa vaikka reittia ei ole. Jyrkka ei kuvaa tarpeeksi hyvin rinnetta. Kaaduin 4 kertaa kiville matkalla alas. Mutta voinpahan sanoa laskeutuneeni puolijuoksulla vuoren sivun alas. Kun paasimme rinteen alas, alkoi yli 2 tunnin kavely rivakasti suoraa tieta, kallioita, asfalttia ja metsapolkuja alas kylaan.
Perilla noin 8-9 tunnin vaelluksen jalkeen ja 30 kilometria vaeltaneena.
Menimme kahvilaan ja join cokiksen melkein yhdella kulauksella. Meilla ei ollut niin paljon vetta mukana, kuin olisimme tarvinneet. Jalkani olivat sanoinkuvaattomat.
Koko matkan perheen isa oli niin pahoillaan ja huolissaan minusta, koska han ei ollut tiennyt oppaiden reittia ja sen pituutta. Mutta koko vaelluksen aikana minua lammitti kuinka ihailevasti han katsoi minua, kun pysyin samassa tahdissa heidan oppaiden kanssa, en valittanut vasymyksesta, hymyilin vain maisemille, en ollut kylmissani lumessa,kun he olivat totaalisen jaassa. Sanoin sen johtuvan suomalaisuudesta, olemme tottuneet hyvin kylmaan. Ja sen vuoren rinteen alas tulo. Vaikka kaaduin, heti ylos vaan. Ja sain matkan aikana hyvan yhteyden vanhimpaan poikaan, han puhui minulle nyt paljon enemman. Tunnen vastuun taakan kehittaa heidan englantiaan. Ihanaa oli kun, viela illallakin isa ylisti vahvuuttani. Sanoin autossa hanelle, ettei hanen tarvitse tuntea syyllisyytta. Han antoi minulle hauskan paivan, unohtumattoman seikkailun Alpeilla ja upean kokemuksen. Poika nukkui automatkan takaisin. Isa ja mina puhuimme vaelluksesta, Suomesta ja alkoholismista: iso ongelma myos kuulemma Italiassa.
Illalla tekstailin Alberton ja Gretan kanssa, he olivat kaupungin ulkopuolella,joten soin perheen kanssa ja menin aikaisin nukkumaan. Taalla aikaisin huom, puoli 1. Lapset menivat myohemmin. Illalliseksi pizzaa ja pastaa.
Tana aamuna herasin kahdeksalta, laittaudun ja menin aamiaiselle. Meikkivoiteen levitys kesti vahan kauemmin,koska kasvoni paloivat eilen ja olkapaat. Laitoin eilen aurinkovoidetta, mutta valkoiselle skandinaaviselle iholleni helle ja lumen heijastavuus olivat liikaa. Ei kuitenkaan pahoja vammoja, ei sattunut nukkua eika iho ole repaleinen. Olen aikamoinen sarja-palaja ja olen kokenut paljon pahempiakin tuskia.
Nain paljon on tapahtunut kahdessa paivassa, en edes olisi uskaltanut unelmoida tallaisesta.
Nyt pois koneelta, on eka vapaa paivani.
Ai niin, alennusmyynnit alkoivat eilen. Biellassa on Pradan, Guccin ja Fendin outlet.
Ei nettiyhteytta puhelimessa eika karttaa. Tuntematon Biellan kaupunki.
Vanhemmat sanoivat, etta voin tehda mita tahansa tanaan.
Kylla, niin teenkin.
"Carpe diem".
Tartu hetkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti